Koko mailma
On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki
Siin’ esiintyvät; kukin tulee, menee;
Jokaisell’ eläissään on monta osaa

Shakespeare: Miten haluatte (suom. Paavo Cajander)

All the world’s a stage,
And all the men and women merely Players;
They have their exits and their entrances,
And one man in his time plays many parts,

Onko elämä peliä?

Urheilumittelöissä pelaajan selkeä päämäärä on voittaa. Se pitää tehdä sääntöjen puitteissa. Toisinaan jääkiekko-otteluiden melskeistä on noussut keskustelua, missä menee raja sääntörikkomuksissa ja niiden seurauksissa.
Pelin elementit toistuu oikeastaan kaikessa toiminnassa. Ihminen on intentionaalinen toimija. Jos ei ole muuta päämäärää niin ainakin hengissä säilyminen tai perustarpeiden täyttäminen. Presidentin vaalien yhteydessä keskustelua herätti mm. saako sääntöjä rikkoa? Saako varastaa jos on nälkä?

Ja sitten rapakon takana on vielä isompi peli käynnissä. Entinen presidentti pyrkii uudelleen presidentiksi ja rikossyytteitä on sadellut. Toiset sanoo, että ollaan banaanivaltiossa, jossa poliittinen vastustaja hukutetaan lakitupaan ja ehkä vankityrmään asti ja toiset, että ”faktat on faktoja” eikä kukaan ole ”lain yläpuolella”. ”Lawfare” on termi joka kertoo, että pelin sääntöjä voi soveltaa ”sääntöjen mukaisesti” mutta ainakin puolet kansalaisista siellä tykkää että se tehdään epäreilusti.

Se on ”metapeliä”, joka on peliä pelin säännöillä. Siitähän on kyse termissä ”lawfare” ja sen kritiikissä. Siitä on kysymys kun byrokraatit hukuttavat kauaskantoiset linjaukset jargonin hetteikköön, jotta kansalainen tajuaa vasta jälkikäteen että mitkä vapaudet nyt vietiin.

Tai jos ollaan taloyhtiön kokouksessa ja tehdään suuria tai pieniä linjauksia. Itsensä jäävääminen tai jääväämättä jättäminen silloin kun omat intressit ovat mukana, on metapeliä. Pelin sääntöjen sovellettavuus on tulkintakysymys. USA:n kongressin kuulemisissa on usein kiistaa siitä, mitä sääntöjä pitää soveltaa.

Ja kun sanotaan ”on peli hallussa” (”be on top of his game”) se voidaan sanoa mistä tahansa tilanteesta, jossa joku soveltaa pelin sääntöjä maksimaalisesti ja taitavasti joko kannatettavia päämääriä ajaakseen tai ajaakseen omia intressejään. Pelimies tietää mistä naruista vetää, jotta saa mitä haluaa.

Urheilukilpailussa sääntöjen noudattamista seuraa tuomari. Lainsäädännössä on perustavana pelisääntönä perustuslaki. Mutta kuka on sen tuomari, että seurataanko lainsäädännössä perustuslakia? Lainsäätäjät itse. Demokratiassa tuomari viime kädessä on jokainen kansalainen vaaleissa. Lehdistön pitäisi olla mahdollisimman puolueeton, jotta kansalainen voisi olla mahdollisimman informoitu. Mutta lehdistö pelaa peliä, pelin sääntöjen puitteissa tietysti. Ja pelisääntöjä koettelemalla, ehkä myös uudelleen määrittelemällä. Ja siihen velvoittaa myös moraali. Eihän moraalittomuutta voi käsitellä ”neutraalisti” ei välttämättä edes objektiivisuuteen pyrkien vaan pikemminkin sen puolesta toimien mikä edistää ”parempaa todellisuutta”. Journalismi on peliä sillä, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta.

Missä siis on se tuomari, joka voi varmistaa että tämä koko homma toimii?
Onko se kukaan muu kuin jokainen yksilö ja hänen oma omatunto.

Pitkässä kaavassa ”pelin sääntöjen” seuraamisen tuomarina toimii ehkä karman laki tai taivaallinen tuomioistuin, jos niihin uskoo. Tai voi toki olla niinkin, että jompikumpi tai kummatkin toimivat riippumatta siitä uskooko niihin vai ei.
Fysiikan lait toimivat uskomme me niihin tai ei. Elämän ja ihmisen kohtaloiden lait voivat toimia uskoi niihin tai ei. Mielenkiintoinen seikka se, että jos opiskelee sitä, mitä on opetettu karman laista, niin siinäkin on ”pelivaraa”. Jos on täysi roikale mutta sitten välillä tekee ”hyviä töitä” ihan vaan ostaakseen lisäaikaa tehdäkseen lisää tihutöitä ollaan varmaan pelin pelaamisessa ihan omissa sfääreissä. Ja toisaalta Jumalasta sanotaan, että hän on armollinen. Että jonkin verran olisi pelivaraa törttöillä ja langeta ylitsepääsemättömiin kiusauksiin jos muuten sitten kuitenkin välillä ottaa ryhtiliikkeitä ja yrittää parhaansa.

Jos elämä on peliä, niin mikä sitten on todellista? Eikö peli tai näytelmä aina viittaa siihen että vedetään jotain rooleja?

Hamletissa Polonius neuvoo poikaansa: ”To thine ownself be true; And it must follow, as the night the day, Thou canst not then be false to any man.”

Jos me otamme rooleja niin voimme myös ottaa sen roolin, joka on se ”oma itse”. Kun ottaa jonkun roolin niin aina on riskinä että pokka ei pidä, ja tipahtaa roolistaan. Jos ottaa oman itsensä roolin niin sama riski lienee siinäkin, että pokka ei pidä ja rooli tipahtaa. Jos on täysin oma itsensä niin sehän olisi skandaali että komissiot ja neuvostot on koottava asiaa käsittelemään ja ristiinnaulitsemisen rangaistusta punnitsemaan.

Me ollaan synnytty tänne siten, että pitkälti on pitänyt yrittää mukautua siihen mitä muut meiltä odottaa. Ja sitten toisaalta ollaan 60-luvun perinteen kapinahengen lapsia. Se oma juttu ja hiiteen systeemi ja sovinnaisuus! Mistä sitten onkin tullut oma sovinnaisuuden ja normatiivisuuden muoto.

Erään lauluntekijä Nick Cave:n haastattelussa oli mielestäni mielenkiintoinen huomio, jonka hän teki omasta roolistaan ”kapinallisena”: ”punk rock days let’s say where offensiveness was .. duty .. it was very much to kick against the establishment .. I was much more concerned with irritating my peers”

Onko mikään aikakausi 60,70, jne kymmenlukujen jälkeen ollut ilman omia ”pyhiä” sovinnaisuuksiaan? Jopa siinä määrin, että voisi kysyä onko keskiverto dogmaattisuuden määrä kulttuurissa aina vakio, se vain muuttaa sisältöään?