Uskonnottomuus on uskonto

Mikä on uskonnon ja ”uskonnottomuuden” välinen olennainen ero?

Onko kristillisen kulttuuritaustan omaavassa yhteisössä uskonnoton erilainen uskonnoton kuin vaikkapa islamilaisessa maailmassa tai jossain muualla, jossa pääuskontona on vaikkapa hindulaisuus tai buddhalaisuus?

Ihminen ei voi elää ja toimia ilman uskomuksia. Me uskomme joko tietoisesti ja tiedostamattomasti, että jääkaapissa oleva ruoka on todennäköisesti syötävää jos viimeinen käyttöpäivä etiketissä ei ole vielä koittanut. Uskomme, että suurin osa liikenteessä liikkujista noudattaa liikennesääntöjä ainakin suurimman osan ajasta (ainakin Suomessa). Kaikki emme toki usko samoihin asioihin. Jotkut uskovat, että pennissä on miljoonan alku ja toiset uskovat, että työnteolla ei voi rikastua vaan siihen tarvitaan pääomia. Jotkut uskovat hyvinvointivaltioon, jotkut sosialismiin ja toiset markkinatalouteen.

Missä vaiheessa tietoisista ja tiedostamattomista uskomuksista tulee uskonto? ”Uskonnotonta” ja ”uskovaista” yhdistää se, että he uskovat johonkin, vaikka voisi näyttää myös siltä, että he uskovat niihin asioihin joihin uskovat eri syistä.

Uskomusten muotoutumiseen vaikuttaa oma persoona, sosiaalinen ympäristö, perhe, ystävät, massamediat, ihmisen perustarpeet jne. Emme ole täysin vapaita siinä miten uskomuksemme muotoutuvat. Toiset tekevät ehkä enemmän töitä omien uskomustensa arviointiin ja jopa uudelleen arviointeihin kuin toiset. Olemme väkisinkin aina sen varassa, mitä olemme voineet havaita ja kokea. Jokaisella on uniikki ja erilainen kokemushistoria ja tämä kokemushistoria alkaa jo geeneistä, jotka määrittävät sen, että reagoimme ja toimimme eri tavoin.

Toki voidaan tekstiksi kirjata joku dokumentoitu oppirakennelma ja puhua institutionaalisesta uskonnosta. Ja sellaisena voidaan abstraktisti pitää vaikkapa kristinuskoa. Mutta ihmisen omassa tietoisuudessa uskomukset eivät juuri koskaan ole rekonstruoitavissa täysin yksi yhteen minkään oppirakennelman kanssa.

Uskonnot (kuten esimerkiksi kristinusko) antavat enemmän tai vähemmän doktriiniksi koodattuja vastauksia moniin kysymyksiin. Uskonnoton usein antaa myös omat vastauksensa näihin kysymyksiin, ellei sitten näe perusteltuna pitää kysymyksiä turhina.

Miksi olen täällä? Kuka minä olen? Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Miksi on pahuutta ja kärsimystä? Siinä kysymyksiä joihin uskonnot antavat ainakin jotain vastauksia. Toisia nämä vastaukset tyydyttävät ja toiset pitävät joitain niistä ehkä vähintään puutteellisina. Uskonnoton pyrkii myös antamaan näihin jotain vastauksia ja jotkut myös tyytyvät näihin vastauksiin ja toisille nämä vastaukset herättävät ehkä yhtä lailla vain tukun lisäkysymyksiä.

Oman maailmankuvansa nimeäminen ”uskonnottomuudeksi” sisältää sisäisen paradoksin. Paradoksia ei ehkä havaita jos tehdään erottelu vaikkapa käsitteiden ”uskomusten kokonaisuus” ja ”uskonto” välillä. Mutta tällainen erottelu olisi yksinkertaistus. Se ei ole mitenkään täysin hyödytön erottelu mutta väittäisin, että ymmärrystä palvelee jos myös katsotaan mitä tämän yksinkertaistus jättää huomioimatta.

Miksi uskomusten kokonaisuus olisi lopulta olennaisesti jotain muuta kuin uskonto? Valintamme, käyttäytymisemme, ajattelutapamme jne. heijastaa uskomustemme kokonaisuutta. Oikeastaan voidaan sanoa, että me harjoitamme uskontoamme kaikessa käyttäytymisessä ja valinnoissa. Siinä mielessä ”uskonnoton” eroaa ”uskonnollisesta” vain siinä, että ns. ”uskonnollinen” saattaa myös harjoittaa joitain sellaisia rituaaleja, joilla ei ensinäkemältä olisi vastaavuuksia niissä rituaaleissa, joita uskonnoton harjoittaa. Mutta onko näin?

Uskonnollinen voi vaikkapa mennä kirkkoon ja osallistua Jumalan palvelukseen. Uskonnoton voi mennä vaikkapa rockkonserttiin ja etsiä aivan samankaltaisella alitajuisella motiivilla irtautumista omasta arkikokemuksen harmaudesta.

Itse asiassa rock konsertti on monella tavalla verrannollinen psykologisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta uskonnon harjoittamisen kanssa.

Siinä ja vaikkapa perinteisessä jumalanpalveluksessa kummassakin etsitään tilannetta, joka nostaisi eksistentiaalisen kokemustilan hieman irti arkielämästä. Kumpaankin liittyy myös halu yhteisölliseen kokemukseen. Alkoholin käyttö puolestaan rinnastuu siihen tiedostamattomaan tarpeeseen, että ihminen haluaa irtautua oman inhimillisen järjen ja tietoisuutensa luomista rajoista. Samalla tavalla uskonnon harjoittaja etsii irtautumista oman inhimillisen tietoisuuden rajoista esimerkiksi etsimällä pyhän hengen kokemusta.

Monia tällaisia rinnastuksia voidaan hahmotella. Mutta mitä tahansa me teemmekin taustalla on jonkinlainen tiedostamaton tai tiedostettu uskomusjärjestelmä. Kutsutaan sitä sitten uskonnoksi tai vain maailmankuvaksi, on se moneltakin kannalta sivuseikka.

Yksi vastaus artikkeliin ”Uskonnottomuus on uskonto”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *