Murphyn lain mukaan ”jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. Jos tämä pätee insinöörien suunnittelemiin vekottimiin, niin vielä enemmän se pätee ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Osmo A. Wiion muotoilema viestinnän ensimmäinen laki kuuluu: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Wiion muita vastaavia lakeja: ”Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys.” ”Jos itse olet sanomaasi tyytyväinen, niin viestintä varmasti epäonnistuu.”

Ja tietysti:

”On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.”

J. Korpela muotoili myös tällaisen lauselman: ”Jos kukaan ei hauku sinua, viestisi ei mennyt perille.” (https://jkorpela.fi/wiio.html)

Ei tarvitse moneen netin keskusteluketjuun osallistua niin voi todeta, että nämä ovat miltei ”luonnonlakeja”.

Mutta miksi näin on?

Tässä muutamia teorioita ja hypoteesejä:

Harkinnan ja sitoutumisen jatkumo

Kaikessa kommunikaatiossa yksi tekijä on sitoutuminen ja harkinta. Se voi ilmetä jatkumolla kahden ääripään välillä. Yhdessä ääripäässä on se mikä ”päähän pälkähti” ja jota ei sen kummemmin jää harkitsemaan josko viesti on loppuun asti ajateltu. Harkintaa voi harjoittaa sekunnin kymmenesosan todetakseen pikaisesti että ”hyvältä kuulostaa, antaa palaa”. Sitten toisessa ääripäässä on muotoilut, joista kirjoittaa luonnoksia uudelleen ja uudelleen ja nukkuu vielä pari yötä ”yön yli” kunnes julkaisee viestinsä. Huomautuksena muuten tässä sellainen että harkinta ja harkitsemattomuus voidaan nähdä täysin neutraaleina ”eettisesti”. Harkinta ei takaa mitään eikä harkitsemattomuus myöskään välttämättä ole huono asia vaikka sellainen sävy tähän sanaan konventionaalisesti yhdistetään. (harkintahan voi usein olla eufemismi jahkailulle ja tietyn tietoisuuden teorian näkökulmasta ”harkitsemattomuus” voi itseasiassa ilmentää optimaalisempaa tietoisuuden tilaa kuin ”harkinta”)

Harkinta ja harkitsemattomuus jatkumossa on tietty korrespondenssi siihen, mikä on sitoutumisen aste. Jos viestii jotain mitä päähän pälkähtää niin siihen ei yleensä sitoudu ja identifioidu samalla vakaumuksella kuin jos jotain asiaa miettii ”päänsä puhki”. Kun luemme toistemme viestejä siinä samalla ruksuttaa takaraivossa mittari, jossa arvioidaan että ”onko hän nyt tosissaan” tai oliko tuo vain ”läppä” jne.

Yksi ongelma ja haaste on se, että se mittari voi joskus näyttää ihan omiaan. Siihen ehkä projisoidaan omat ennakko-oletukset toisen ihmisen ajatusmaailmasta. Se mitä joku heittää läpällä joku toinen lukee paatoksellisen ”vakaumuksen” tunnustuksena tai se mitä joku kirjoittaa pohdittuaan ja punnittuaan sanojaan liiankin pitkään, toinen tulkitsee vain ”heittona”.

Siinä yksi ulottuvuus joka tuottaa väärintulkintojen todennäköisyyksiä.

Ironia

Tietysti sitten kaikki vitsailu, ironia ja sarkasmi on oma lukunsa. Ne eivät useinkaan välity. Mutta miksi ne ei välity? Vastaus lienee simppeli: konteksti puuttuu. Se konteksti, joka on omassa päässä ei välttämättä ole ollenkaan samanlainen kuin mitä se on toisen henkilön päässä. Jos sen koko kontekstin kirjoittaisi auki niin koko vitsi, ironia tms. sulaisi ”harmaaseen” massaan.

Kasvokkain keskustelussa tämä piilokontekstien ongelma on useimmiten paljon helpompaa nähdä, saada siitä kiinni ja korjata se. Mutta pikaviestityylisessä keskusteluketju ”kirjeenvaihdossa” viestien vaihto saattaa mennä täysin umpisolmuun koska tulkintakontekstit ovat eri paria.

Sitten tietysti simppelit väärinkäsitykset. Mikä tahansa asia voidaan ymmärtää ”väärin”. Esimerkiksi viestijä luulee, että jokin historiallisen tai kulttuurisen idiomin tulkinta on itsestään selvyys. Mutta kuinka moni Euroopassa tietää mitä tarkoittaa ”koiran sitominen makkaroilla”? (sanonta Dominikaanisesta tasavallasta)

Ja itseironia joskus voidaan lukea egoa korostavana itsetärkeilynä.

Aika ja viive

Sitten yksi haaste on aika. Mitä aika ja viive viestii? Se viestii mitä vain sen tulkitsija sille tulkitsee. Jos vastaaminen kestää, se voidaan tulkita välttelyksi, ylimielisyydeksi tms. Jos kyse on välttelystä niin se puolestaan voi johtua vaikka mistä: stressistä itse keskusteluun liittyen tai muista tekijöistä, ja jos keskustelun sävy tuntuu konfliktihakuiselta moni saattaa vältellä sellaista tunnelmaa jo ihan lähtökohtaisesti ja toinen voi puolestaan tulkita sen ylimielisyytenä, välinpitämättömyytenä tai jopa hiljaisena tunnustuksena oman näkökulman pelimerkkien loppumisesta jos kyse on jostain debattityyppisestä aiheesta.

Totta, ystävällistä ja tarpeellista

Ja tietysti yksi haaste on se, että kaikki eivät ole sitoutuneet siihen periaatteeseen, että älä sano mitään jos se ei ole ystävällistä, totta ja välttämätöntä. Itse asiassa harvassa taitaa olla ne, jotka siinä aina onnistuisivat vaikka pitäisivätkin periaatetta ideaalisena. Mutta varmaankin aika moni myös pitää moista periaatetta liiallisena. Emmehän elä jossain auvoisessa lintukodossa vaan dog-eat-dog maailmassa. Ja mikä on totta? Kuinka suuri osa niistä minkä väittämäksi muotoilee viesteissään on sellaisia joista voisi olla 100% varmaa, että kyse todesta väittämästä. Periaate on aika haastava.

Temperamentit

Ja sitten vielä ne egon temperamentit, neuroosit, narsismit ja demonit. Miltei jokaisella niitä kuitenkin on jossain määrin enemmän tai vähemmän. Ja jos niitä provosoidaan niin periaatteet siitä mikä olisi onnistunut muotoilu saattaa vetäytyä takapenkille. Eikä niitä tarvitse edes paljon provosoida. Pienikin ärsyke joskus riittää. Ja oikeastaan näitä ärsykkeitä tulee yleensä jatkuvalla syötöllä. Somet, uutiset, ihmiset, kohtaamiset, työtilat, kotinurkat, ihmissuhteet, kenkkuilevat vekottimet ovat täynnä ärsykkeitä jotka provosoivat. Stressitekijöitä riittää.

Emotionaalinen projisointi

Entä sitten viestin tunnetilan tulkinta. Onko viestin sävy tyly, epäystävällinen, provosoiva, pottuileva tms. Teoriani on se, että usein tämä tulkinta on projektiota. Alleviivaavan diplomaattisetkin muotoilut voidaan tulkita pottuiluna.

”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Mutta toisaalta teoriassa on mahdollista tehdä epäonnistuneen kommunikaation ”ruumiin avaus” ja yrittää ymmärtää miksi näin kävi. Kyse on kuitenkin aina äärellisestä aineistosta ajatuksia, tulkintoja ja olosuhteiden taustatekijöitä.

Yksi Wiion laki kuuluu kuitenkin näin:

”Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu.”

Näinkin se voi olla. Mutta toki saattaa olla niinkin, että mitä vähemmän viestitään niin sitä huonommin viestintä onnistuu. Kumpikin olisi siis umpikuja? Tai ehkä siinä on jokin kultainen keskitie?

Luulen että viestinnän määrä ei tässä ole se avaintekijä vaan viestintään osallistuvien tahtotila.