Tässä kirjoituksessa yritän muotoilla argumenttini sananvapauden puolesta.

Argumenttini on periaatteessa yksinkertainen:

Jos jokin mielipide tai väite on sellainen, että sen totuusarvo perustuu uskomuksiin, niin silloin oikeus sanoa se ääneen, on vankasti ajattelun- sanan- ja uskonnonvapauden alueella.

Eli kaksi asiaa pitää osoittaa: jonkin mielipiteen x totuusarvo perustuu uskomuksiin ja toiseksi, että sellaisten lausumien tulee nauttia korostunutta sananvapautta.

Miten osoitetaan, että jokin lausuma x perustuu uskomuksiin?

Miksi sellaisten lausumien tulisi nauttia korostunutta sananvapautta?

Ensimmäinen kysymys on luonteeltaan väistämättä filosofinen. Jotta olisi käytettävissä enemmän kuin vain mutureaktio niin on tehtävä jonkinlainen ”tietoteoreettinen” analyysi siitä mihin jonkin mielipiteen tai väitteen totuusarvo (tai ”totuuden kaltaisuus”) perustuu. Tämän voi tehdä jokainen vain soveltamalla kysymystä: mihin väite perustuu? (ja pommittamalla perään samaa kysymystä ensimmäiseen ja toiseen vastaukseen)

Toinen kysymys on yhteiskuntafilosofinen. Miten haluamme organisoida valtarakenteet?

Sananvapaus on eräänlainen valtarakenne. Sananvapaus on kansanvallan valtarakenteen perusta. Sananvapaus on siis nykypäivän taikasanan: ”yhdenvertaisuus” perusta. Jokainen on ”tasa-arvoinen” ja ”yhdenvertainen”. Kansanvallassa toteutuu valtarakenteiden yhdenvertaisuus. Jokaisella täysi-ikäisellä kansalaisella on yhtäläinen äänioikeus äänestää vaaleissa. Jokaisella kansalaisella on yhtäläinen oikeus sanoa mielipiteensä, tuoda esille julkisesti se mihin hän uskoo.

Mutta ei kai ihan mitä tahansa saa sanoa? Jos uskoo johonkin ihan ufo juttuihin ja uskomussisältö on loukkaava niin ei kai sellaisia saa sanoa!?

Onko tämä kysymys pätevä vasta-argumentti?

On inhimillistä loukkaantua jos kokee jonkin lausuman loukkaavana.

Mitä on loukkaantuminen? Loukkaantumista varmaankin on monenlaista. Jos kokee, että joku latelee herjaavia, panettelevia, perättömiä syytöksiä, jotka menee suoraan henkilöön niin silloin moni saattaisi kokea että nyt on tullut loukkaavasti kohdelluksi. Joissain tilanteissa jopa kunnianloukkaus lakipykälät voisi käydä mielessä jos esim. panettelu on julkista ja siitä aiheutuu selkeästi mainehaittaa ja sitä kautta myös taloudellisia menetyksiä.

Vaikka tämä ehkä menee itse ydinargumentista kiertoradalle niin silti voi väittää, että loukkaantuminen jonkinlaisena psykologisena tai mielen hyvinvoinnin kolauksena on kuitenkin aina valinta. Toisilla on ”paksumpi nahka” kuin toisilla. Mitä on tämä ”paksu nahka”? Se on varmaankin jonkinlainen asenne. Ja asenne on aina valinta. Mutta asenne on varmaankin myös jotain, joka rakennetaan. ”Paksun nahkan” puuttuminen lienee myös jonkinlaista haavoittuvuutta. Miksi jotkin sanat oli ne mitä tahansa hetkauttaisivat? Sanonta ”Sticks and Stones..” voisi vapaasti suomennettuna mennä vaikka näin: ”Kepit ja kivet saattavat tehdä kipeää mutta sanat eivät minua hetkauta”.

Tämä on wikipedian mukaan ”lasten loru”. Jos lapsienkin tulisi tämä ajattelutapa oppia niin olisiko liikaa vaadittu aikuisilta?

Teoriani on että tämä loukkaantumisen problematiikka liittyy myös jollain tavalla itsetuntemukseen. Jos tuntee itsensä, jos on etsinyt ja löytänyt (”etsinyt itseään” ja ”löytänyt” (ainakin jotain)) niin mikä voisi loukata? Mainehaitta toki on aina riskinä silloin jos joutuu panettelun ja syytösten kohteeksi, mutta se että hetkauttaako se itseä mielentyyneyden kannalta, on valinta. (toki voi olla, että tässäkin harjoitus tekee mestarin ja jos oikein iso ”sumopainija” vyöryy yli niin harjoitusta tarvitaan enemmän)

Voidaan ehkä muotoilla sellainen sosiaalipsykologinen teoria, että demokratian perusedellytys on kansalaisten ”täysi-ikäisyys”, että enemmistö kansalaisista on hankkinut sen verran itsetuntemusta, jolloin jos joku sanoo jotain ”loukkaavaa” niin siitä ei provosoiduta ja ryhdytä masinoimaan sensuurimekanismeja.

Voisiko siis ajatella, että herkkänahkaisuus on demokratian suurin uhka. Jos enemmistö valitsee asenteen, jossa ”loukkaamattomuus” (oikeus sensuroida valtion rankaisukoneistojen voimalla loukkaavaksi koetut lausumat) olisi ensisijainen ”ihmisoikeus” ja päättää säätää rikosoikeudelliset käytännön sellaisen asenteen mukaisesti niin mikä olisi demokratian kohtalo?

Yhteiskuntafilosofinen kysymys kansanvallan valtarakenteista ja sen ideaalista nauttii varmaankin aika laajaa periaatteellista konsensusta. Mutta hämärtääkö sitä se, että ”Sticks and Stones..” loru jäi lapsena kuulematta?

Entä tämä ensimmäinen argumenttini väite: miksi juuri uskomukset ovat sellaisia, että niillä olisi ”korostunut” sananvapaus?

Ehkä tämä on se ydinkysymys ja toisaalta tässä myös tulee mieleen, että kyse on jonkinlaisesta itsestään selvyydestä.

Se on ehkä itsestäänselvyys kahdella tavalla: zeitgeist:in kautta ja filosofisesti.

Se on (tai oli? 1960-1990 luvuilla) taustalla oleva ”zeitgeist”. 60-luvulta lähtien länsimainen kulttuuri kävi läpi jonkinlaisen emansipaation vanhoista ”jämähtäneistä” uskomuksista. Ehkä monta ”lasta meni pesuveden” mukana mutta tämä prosessin perusedellytys oli juuri tämä perusidea: minulla on oikeus tuoda esille se mihin uskon. Ilman sitä eläisimme vielä 1950-luvun ”onnelassa”. Nyt sitten 2020-luvun zeitgeist:ista tulee mieleen Pierre Vergniaud:in toteamus: ”vallankumous syö omat lapsensa”.

Koska olen -80 ja -90 luvun nuori niin sisäistin tuon ajan zeitgeist:in itsestäänselvyyden.

Mutta syvemmällä ja periaatteellisella tavalla se on myös jonkilainen ”itsestäänselvyys”. Toki tämäkin liittyy kansanvallan ideaan mutta ehkä vielä enemmän ”valistuksen” ideaan, siihen ideaalliin, että tulisi hankkia kyky itsenäiseen ajatteluun.

Saksalainen filosofi Immanuel Kant 1700-luvulta muotoili tämän näin: ”Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisen johdatusta. Itseaiheutettua tämä alaikäisyys on silloin, jos sen syynä ei ole järjen puute, vaan päättämisen ja rohkeuden puute käyttää järkeään ilman toisen johdatusta. Sapere aude! Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!”

On hieman hätkähdyttävää lukea tätä sitaattia 2020-luvulla… kuin se olisi hieman utopistinen ajatus.

Joku voisi varmaankin esittää sellaisen argumentin, että tämä ”valistuksen” idea nimenomaan olisi ”sensuurin” ja sananvapauden rajoittamisen perusta. Että nyt kun on kerran jo 1700-luvulta lähtien järkeä käytetty niin sellaiset ajatukset mikä ei käy nyt ”järkeen”, ansaitsee rikostuomiot. Vergniaud ehkä tosiaan keksi lentävän lauseen.

Ja tällainen asenne vain korostaa sitä miten tärkeää sananvapaus on. Ilman sitä on riskinä menettää kaikki muutkin vapaudet.

Jos jokin mielipide tai väite on sellainen että ei ole helppo saada itsestään selvää vastausta siihen mikä olisi paras mielipide vaan on monia kilpailevia näkemyksiä, jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja riippuvat maailmankuvasta sekä ihmiskuvasta niin miten sellainen dilemma tulisi ratkaista?

Vapaa debatti vai inkvisitio? Vaihtoehdot näyttävät mustavalkoisilta mutta ehkä tässä operoi jonkinlainen polarisoiva logiikka. Se on jompi kumpi. Kumman valitset? Vai onko jotain välimaastovaihtoehtoja?

Täytyy tunnustaa itse en kannata inkvisitiokäytäntöjen lanseeraamista.

Jos haluamme pitää kiinni yhdenvertaisuuden ja ”valistuksen” ideaalista, jossa jokaisella kansalaisella on oikeus yrityksen ja erehdyksen kautta oppia itsenäistä järjen käyttöä niin silloin oikeus tuoda esille oma arvauksensa, uskomuksensa tai vakaumuksensa on ohittamaton ja olennainen oikeus. Sananvapaus ei ole vain oikeutta tuoda esille omia ajatuksiaan vaan se on myös kuulijoiden oikeus saada kuulla, mitä toinen ihminen ajattelee. Ilman tätä ei voi olla keskustelua, vuorovaikutusta. Ilman sitä ei voi olla sen moninaisuuden ymmärrystä jota ”moniarvoinen” yhteiskunta edellyttää.

Artikkelikuva: Berkeley free speech movement in 1964, Chris Kjobech

(Vergniaud:in väitetään sanoneen matkalla giljotiiniin ”Kansalaiset, on syytä pelätä, että vallankumous, kuten Saturnus, ahmii peräjälkeen kaikki lapsensa ja synnyttää lopuksi despotismin..”. lähde)