Seksiä, valheita ja esitutkintaa

Esitutkinta P. Räsäsen kirjoituksista on ehkä tämän vuoden tärkein uutinen. Siinä kiteytyy esimerkillisesti se missä pisteessä nykyinen länsimainen kulttuuri ja yhteiskunta on.

Tämän näytelmän teemoina on kaikki mitä suureen draaman teemoihin kuuluukin: seksi kaikissa suuntautumismuodoissaan, Jumala ja yksinäinen (anti?-)sankari.

Asetelma on hieman kuin Sheriffi (High Noon) elokuvassa, joka kertoo siitä pikkukaupungin sheriffistä, jonka kaupunkilaiset jättävät yksin puolustautumaan kostamaan saapuvia rikollisia vastaan.

Mutta hyvän ja pahan dynamiikka ei olekaan näin yksinkertainen. Tässä tapauksessa sheriffi onkin antisankari, joka löytää itsensä meksikon pikajunasta, jossa matkustajat kimpaantuvat ja sanovat: ”tehdään niin kuin rosvot määräilee”.

EIIIII! Tämä olikin väärä elokuva. Oikea elokuva on se jossa viimeinkin vanhoihin ennakkoluuloihin jämähtänyt tantta saa tuta siitä, että kehtaa tuoda julki vanhentuneita ennakkoluulojaan. Vai onko oikea elokuva se, että katsomme kahta eri elokuvaa yhtäaikaa? Toiselle tämä on High noon meksikon pikajunassa ja toiselle ”Marian paratiisi”, jossa Maria Åkerblom vihdoin laitetaan kuriin.


Todellisuus taitaa olla se, että katsomme kahta elokuvaa. Tai ehkä suurin osa katsoo jompaakumpaa ”valiten puolensa” tai vain ”tunnistaen puolensa” ja jotkut katsoo enemmän tai vähemmän kumpaakin eriasteisissa jakomielisyyden tiloissa.


Jääkö tässä elokuvassa mysteeriksi kumpi tämä päähenkilö on, sankari vai antisankari? Onneksi asiasta käydään oikeudenkäynti, jossa syyttäjät, asianajajat, tuomarit lautamiehet väittelevät kiivaasti käyttäen yksisanaisia lauseita kuten: ”rasisti!”, ”foobikko!”, ”suvakki!”, ja ulkopuolella huutaa joukko: ”ristiinnaulitkaa”. Katusoittaja laulaa ”in the colosseum” . Oikeudenkäynnissä tietysti kierrätetään populaarikulttuurin suosittuja repliikkejä kuten: ”katukaa!”, ”joka teistä on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven” tai ”Don’t mess with a missinary man!”.
Viimein tuomio annetaan ja saadaan katharsis. Mutta mikä on tuomio? Totuuden puhuja tuomitaan rangaistukseen kuten suuren draaman muotosääntöihin kuuluu.

Ei kun hetkinen kyllä tällä elokuvalla on tietysti oltava onnellinen loppu: eli syytetty tunnustaa erehtyneensä, tai sitten syyttäjät tunnustavat erehtyneensä. Jompi kumpihan on välttämättä väärässä. Tai sitten kummatkin ovat väärässä tai kummatkin oikeassa? Todennäköisin vaihtoehto lienee se, että kummatkin ovat sekä oikeassa että väärässä mutta hieman eri yksityiskohdissa ja perusteluketjuissa tai niiden puutteessa.


No elokuvarinnastukset sikseen. Tämän yhteiskunnan koossapitävät voimat ovat rikki. Miksi ihmiset eivät pysty hahmottamaan todellisuutta siten, että he löytäisivät riittävän yhteisymmärryksen siitä mikä on ihmisen olemuksen todellisuus? Käsitys ihmiskuvasta on hajonnut kahtia tai ehkäpä vielä moninaisemmiksi pirstaleiksi. Vai onko kyse vain kasvukivuista? No pain no gain? Mutta tässäkin on kaksi elokuvaa: yhdelle se mikä edustaa kehitystä on toiselle dekadenssia. Missä luuraa se ”common ground”? Väitän että se ei ole kaukana. Se on hyvin yksinkertaisten kysymysten päässä ja sen mahdollisuuden turvaa vain sanan ja uskonnon vapaus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *