Sananvapaus ja kadonneen evidenssin metsästäjät

Rikosoikeudellisten prosessien tulisi perustua konkreettiseen evidenssiin.

Minkälaisesta evidenssistä on kyse silloin kun puhutaan rikollisista mielipiteistä?

Tässä kirjoituksessa yritän hahmottaa ja pohtia tätä kysymystä.

Aloitetaan ihan alkutekijöistä: Missä tilanteissa moitittavaksi arvioitu sananvalinta voi olla rikollinen teko?

Laiton uhkaus, kunnianloukkaus, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, uskon rauhan rikkominen, tekijänoikeudet, kansalliseen turvallisuuteen liittyvien salaisuuksien julkaiseminen ovat esimerkkejä juridisista käsitteistä,  jotka kuvaavat lainsäädännössä sanavapauden rikosoikeudellisia rajoja.

Nämä kaikki ovat varmasti sellaisia juridisia käsitteitä joita tarvitaan kuvaamaan tekoja, jotka myös tulisivat olla rikosoikeudellisesti rangaistavia kun rikoskynnys ylittyy. Ongelma ja haaste ovat rajanveto ja lain tulkinta. Mihin vedetään raja ”rikoskynnykselle”? Toisella puolella on vaakakupissa sananvapauden perusoikeus, jonka perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset turvaavat.

Laintulkinnan ja rajanvedon lisäksi ongelma voi myös olla itse lainkirjain. Aina lakien säätäjiltäkään ei onnistu täydellisesti laadunvalvonta. Joskus lakeja pitää korjailla. Laki voi esimerkiksi jättää tulkinnan varaa niin runsaasti, että oikeusoppineetkaan eivät ole ihan varmoja puhumattakaan kansalaisista siitä missä tulkinnan rajat menevät.  Joskus jokin laki voi antaa mahdollisuudet soveltaa lakia niin laajalla haravalla, että voidaan kysyä onko kyse jo  mielivallan soveltamisesta. Moni kokee olevan merkkejä siitä, että esimerkiksi laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on siten muotoiltu, että se tarjoaa hyvin laajat tulkinnan mahdollisuudet. Nämä ekspansiiviset tulkinnan mahdollisuudet voivat myös tarkoittaa sitä, että poliittisen ja aatteellisen syrjinnän siemenet on sisäänrakennettu lainsäädäntöön.

Siksi jonkinlainen lainsäädännöllinen tarkennus olisi tarpeen, joka vastaisi tavallisen ja epätavallisenkin kansalaisen oikeudentajua.

Rikoslain ensisijainen tehtävä on toimia pelotteena. Ihmisten turvallisuus, koskemattomuus ja omaisuus saa suojaa kun niiden loukkaaja tietää, että yhteisesti sovittujen sääntöjen rikkomisesta tulee sanktioita. Jokaisella on oikeus tähän yhteiskunnan tarjoamaan sanktiovoimaiseen korjausmekanismiin jos hänen omaisuuttaan rosvotaan tai jos joku käy kravattiin käsiksi.

Ja silloin kun nostetaan rikosilmoituksia, tutkitaan, käydään käräjiä ja tuomitaan, niin yleensä hyvään oikeuskäytäntöön kuuluu se, että prosessi perustuu konkreettiseen todistusaineistoon. Jos ei ole todistusaineistoa, että jotain haittaa tai vahinkoa on aiheutunut, on vaikea tutkia ja antaa tuomioita.

Sananvapauden rajojen ylittävissä rikoksissa on se erikoislaatuinen piirre, että todistusaineisto on itse rikos.

Se helpottaa paljon rikostutkijan työtä mutta synnyttää toisaalta ihan omanlaisensa problematiikan. Siinä kun se seisoo mustana valkoisella, kun kyse on kirjoitetusta sanasta, niin siinä se sitten seisoo. Mutta sitten tulee se olennainen kysymys: onko nämä sanat rikos vai ei?  Tätä syyttäjien ja tuomarien pitää punnita. Ja nyt on syytä myös jokaisen sellaisen kansalaisen tarkkaan harkita sanojaan, joka jostain kummasta syystä haluasi ihan julkisesti ilmaista esimerkiksi yleisestä mielipiteestä poikkeavia tulkintoja todellisuudesta. Onneksi varmasti suurin osa epäkonventionaalisten mielipiteiden haltijoista on tehnyt sen johtopäätöksen, että suu on parempi pitää supussa, sillä ”väärin ajattelija” saa osakseen vähintään someraivomyllytyksen ja hyvässä lykyssä vielä peräänsä valtiosyyttäjän.

Mutta tarkastellaanpa hieman tätä rikolliseksi tulkittavien väärien sanavalintojen todistusaineiston juridis-filosofista erikoislaatuisuutta.

Jos joku käy käsiksi tai tekee omaisuusrikoksen, niin jos teosta ei ole videonauhaa, pitää todistusaineistoa silloin rekonstruoida. Ja vaikka videonauhaa olisikin niin se itsessään ei ole rikoksen tekoväline vaan ainoastaan sen dokumentaatiota.

Sananvapauden rajojen ylittävässä rikoksessa sensijaan todistusaineisto on sekä rikoksen tekoväline että sen dokumentaatio. Mutta toisaalta sanat paperilla tai ääniaallot, jotka kuuloaisti voisi tunnistaa äidinkielekseen eivät vielä ole mitään muuta kuin viattomia fysikaalisia ilmiöitä. Rikosoikeudellisiin kynnyksiin venytään vain joku muukin kuin sanojen sommittelija pääsee niitä kuulemaan tai lukemaan ja siitä syntyy tulkinta, jonka arvioidaan aiheuttavan niin paljon vahinkoa ja haittaa, että rikoskynnys ylittyy. Mutta missä raja menee?

Otetaan täysin hypoteettinen esimerkki, joka ehkä demonstroi yhtä aspektia tässä problematiikassa jos esim. vertaamme tekojen ja seurausten rikosoikeudellisia arviota pahoinpitelytapauksessa.

Kuvitellaan henkilö x ja henkilö z. Henkilö x soittaa suutaan (tai jotain muuta sillä ei ole tämän esimerkin kannalta merkitystä) ja henkilö z (siitä ärsyyntyy ja) tönäisee henkilö x:ää.

Jos käy niin, että uhri horjahtaa, putoaa junaradalle, jää junan alle ja kuolee niin syy ja seuraussuhde on selvä ja tuomio tulee vähintään taposta.

Mutta jos käykin niin, että kun henkilö z tönäisee toista ja toinen vain horjahtaa eikä saa mitään vammoja niin moni voi varmaankin miettiä kannattaako edes rikosilmoitusta tehdä. Mutta jos tässä hypoteettisessa rinnastuksessa lähdemme siitä, että kummassakin tapauksessa olisi kyse herra z:n suorittamasta  täsmälleen samasta liikeradasta ja motiiveista. Ensimmäisessä hypoteettisessa skenaariossa tönäisyn vastaanottava osapuoli sattuu olemaan liian lähellä junarataa ja huonossa asennossa ja toisessa skenaariossa näin ei ole. Kummassakin tapauksessa (olettakaamme näin) herra z:n tarkoitus ei ollut ainakaan vakavasti vahingoittaa vaan kyse olisi ollut hetkellisestä itsehillinnän pettämisestä, joka ilmeni moitittavana primitiivireaktiona.

Mutta mitäpä jos emme oikeussalissa arvioisikaan näitä tekoja konkreettisten seurausten näkökulmasta vaan siitä näkökulmasta mitä olisi voinut tapahtua pahimmassa skenaariossa. Silloin tuossa esimerkissä henkilö z tuomittaisiin kummassakin tapauksessa ”taposta” riippumatta siitä miten lopulta kävi koska tuomari arvioi, että ”pahimmassa tapauksessa siinä olisi voinut niin käydä”.

Tänä päivänä näyttää siltä, että sananvapautta halutaan rajoittaa juuri tällaisella logiikalla.

Jos jotain ”tönäisee” loukkaavilla sanavalinnoilla niin rangaistaan pahimman mahdollisen seuraamus skenaarion mukaan ja mitään todisteita pahimmasta skenaariosta ei edes tarvita ainoastaan vain subjektiivinen arvio, uhka- tai mielikuva siitä.

Jos nyt joku sanoo vaikkapa hypoteettisessa esimerkissä, että kansanryhmä x on tilastollisesti z niin joku voi siitä loukkaantua ja tehdä rikosilmoituksen. Olemme siinä tilanteessa, siltä vaikuttaisi, että kohta ei ole edes merkitystä sillä olisiko tuo väite totta vai ei. Tuomio voi tulla sen pahimman hypoteettisen skenaarion perusteella, jonka joku voi kuvitella, että tämä lausuma voisi jossain toisessa ihmisessä herättää. Mutta tällainen lain tulkinta ja oikeuskäytäntö ei voi olla mitenkään kestävä käytäntö. Rikosoikeudelliset tuomiot tulisi perustua konkreettiseen evidenssiin myös sananvapauden rajoittamisessa.

Miksi olemme tällaisessa tilanteessa, että moni kokee, että  juurikin tällainen juridinen oikeuskäytäntö ja laintulkinta on ihan ok ja että sitä tarvitaan riippumatta siitä onko rikostuomion saaneiden ajatusrikosten faktiset seuraukset muuta kuin  vain hypoteettisia?

Onko kyse vain siitä, että koska sananvapautta rajaavat rikostuomiot eivät ole sattuneet ainakaan vielä siihen osoitteeseen jossa itse viihtyy niin sillä ei ole merkitystä?

Vai onko kyse siitä, että yleinen ilmapiiri on se, että vaaditaan nyt kovia otteita vakavien uhkien torjumiseksi.

Mediat ovat täynnä sen muistutusta, että nyt on paljon ”v-puhetta” liikkeellä. Vai onko niin, että enemmänkin on ollut nyt tutkassa ”v-puheella” pelottelua kuin varsinaista v-puhetta? Se minkälaiseksi yhteiskuntaa ja elinympäristönsä todellisuutta luonnehtii, on useimmiten subjektiivisen näkökulman subjektiivinen arvio.   Massamediat ja sosiaalinen media muokkaa tätä mielikuvaa omalla tavallaan.

Mutta rikosoikeudellinen käytäntö ei kai voi perustua siihen, että koska joku kokee yleisen ilmapiirin olevan jonkin tietylainen niin nyt pitää luoda oikeuskäytäntöä, jossa ajatusrikolliseksi tuomitaan ne, joiden sanavalinnat jollakin tavalla herättävät rinnastettavia mielleyhtymiä tämän ilmapiirimielteen kanssa riippumatta siitä onko mitään evidenssi perustaista syy ja seuraussuhdetta.

Me tuskin haluaisimme sellaista oikeuskäytäntöä, jossa kaikki jotka vahingossakin tönäisevät toista ihmistä joutuvat syytteeseen pahoinpitelystä sillä perustelulla, että hypoteettisessä pahimmassa skenaariossa tönäisyn uhriksi joutunut olisi voinut saada vakavia vammoja.

Emme kai myöskään haluaisi tuon kaltaista logiikkaa
sovellettavan sanavapauden rajoittamiseksi?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *