Sananvapauden tulevaisuudesta

Pessimistin jorinat (?):

Esitutkinnat Päivi Räsäsen kannoista homoseksuaalisuutta kohtaan on ehkä ensimmäinen selkeä esimerkki siitä miten länsimaat ja nyt Suomi etunenässä, ovat eräänlaisessa tienhaarassa virallisesti hylkäämässä ei vain judeo-kristillisen perinteen mutta ehkä myös antiikin rationaalisen perinteen.

Kyse on siis sananvapauden ja uskonnonvapauden lisäksi myös judeo-kristillisen perinteen statuksesta mutta myös rationaalisen keskustelun statuksesta.

Nähtäväksi jää mutta itse arvioin, että voi olla ettei monenkaan mielestä uskonnon vapaus argumentilla ole enää juurikaan arvoa. Faktisesti todellinen uskonnon vapaus on jo Suomessa ja länsimaissa monta kertaa pala palalta menetetty. Uskonnon vapaus oli ihmisoikeus, joka syntyi kristilliseen maailmankuvan kulttuuriin. Mutta me elämme sekulaarissa-uskonnossa. Siinä uskonnon harjoittaja ei välttämättä edes tunnista harjoittavansa uskontoa. Siinä maailmankuva näyttää luonnollisilta itsestään selvyydeltä. Omat uskomukset ovat näyttäneet luonnollisilta itsestään selvyyksiltä historian aikana myös monelle kristitylle tai alkuperäiskansojen edustajille. Siinä mielessä mikään ei ole paljonkaan muuttunut.

Jos Räsäselle tulee syyte ja varsinkin jos tulee vielä tuomio, on se selvä merkki siitä, että uskonnon vapaus on vain niillä, jotka uskoo ”oikein” eli jos uskoo kuten enemmistö uskoo. Tai tarkemmin sanoen sen ei tarvitse edes olla enemmistön uskonto. Riittää, että kyse on siitä uskonnosta, jota enemmistö ei uskalla arvostella.

Tällöin sekulaari-uskonto asemoidaan käytännössä juridisesti valtionuskonnoksi ja väärin uskovat kriminalisoidaan. Jos Räsänen saa syytteen ja tuomion, on helppo ennakoida, että nämä näkemykset homoseksuaalisuudesta eivät ole ainoita arvokysymyksiä, joita sekulaari ”inkvisitio” tulee ottamaan hampaisiinsa. On syytä arvella, että se olisi vasta alkusoittoa. Tilanne on tuttu monesta totalitarismin ja autoritärismin esimerkeistä historiassa ja joissain maissa tänäkin päivänä.

Miksi sellainen ihminen, joka on luopunut kristinuskosta haluaisi antaa kristinuskoon uskoville erivapauksia uskoa, johonkin muuhun kuin hän, varsinkin jos tuo erimielinen uskomus on loukkaava?

Onhan niin, että jonkinlainen sekularismi on enemmistön uskonto. Demokratiassa enemmistö voi määritellä lait ja lain tulkinnat. Demokratiassa enemmistö voi helposti de facto määritellä lait ja lain tulkinnat siten, että ”uskonnonvapaus” on vain korulause perustuslaissa.

Mutta onko sekularismi enemmistön uskonto? Tietysti pitäisi määritellä se mitä sekularismi on. Arvioin, että suurin osa ihmisistä harjoittaa sitä uskontoa, jota massamedioiden luoma ihmiskuva ja maailmankuva edustaa. Tietenkään tämä ei ole näin yksioikoista mutta voisi ehkä myös sanoa, että ainakin näyttää siltä, että uskomusten megatrendi on menemässä yhä yksioikoisemmin tähän suuntaan. Se on ainakin varmaan, että olemme menossa siihen suuntaan enemmän kuin takaisin kristinuskon perinteeseen.

Massamediat (hollywood, televisio, radiokanavat) ovat perustavalla tavalla muokanneet länsimaista maailmankuvaa 1950-luvulta lähtien. (Sivuhuomautuksena että tällä hetkellä sosiaalinen media tuo moninaisuutta tähän mutta toisaalta myös yhtä huomattavassa määrin ellei enemmänkin kierrättää massamedioiden sisältöjä).

Nyt voi kysyä, että voiko tätä massamedioiden sekularismi-ihmiskuvaa ja maailmankuvaa kutsua uskonnoksi? Kyse on tietysti hieman erilaisesta uskomusjärjestelmästä kuin vaikkapa kristinusko. Massamedioiden luomalla maailmankuvalla ei ole selkeää perustajahahmoa kuten Jeesuksen tai Buddhan kaltainen henkilö. Sekularismi on siinä mielessä ”polyteistinen”, jossa on joukko idoleita Mick Jaggerista Steve Jobsiin. Massamedioiden ihmiskuva ja maailmankuva on jatkuvasti myös muutoksessa.

Mutta mikä ohjaa massamedioiden luomaa, muokkaamaa maailmankuvaa?

Sitä ohjaa massamedioiden muokkaama maailmankuva. Onko tämä kehäpäätelmä? Sen toimintalogiikka on usein kehäpäätelmän tapainen. Taustalla on tietysti löyhästi antiikin kreikan filosofiaan perustuva rationaalisuuden ja tieteellisen maailmankuvan perinne. Taustalla on myös löyhästi judeo-kristillinen perinne. Mutta yhtä paljon taustalla on subjektivistinen individualismi, 60-luvun vastakulttuuri, hedonismi, materialismi, poliittiset ambitiot, jne.

Subjektivistisellä individualismilla tarkoitan 1900-luvun humanistista individualismia, joka perustuu subjektiiviseen totuuteen. Humanistinen motto on antiikin sofisteilta tuttu ajatus: ”ihminen on kaiken mitta”. 60-luvulta lähtien tämä ”ihminen on kaiken mitta” näkökulma tarkoittaa myös sitä, että ensisijainen mittatikku on yksilön oma subjektiivinen mielipide. Perinteiset käsitykset tai edes rationaaliset argumentit eivät voi päihittää subjektiivista mielipidettä. Transgenderismi näyttäisi olevan tästä ääri-ilmiö. Se, mitä aikaisemmin pidettiin mielenhäiriönä, on nyt juhlittua ja kunnianosoituksilla palkittua. Mutta mihin se perustuu? On selvää, että se perustuu enemmänkin subjektiiviseen totuuteen kuin tieteelliseen totuuteen.

Mainitsen tässä hedonismin myös siksi, että se käsitteenä kuvaa painopisteen muutosta ns. ”luterilaisesta työetiikasta” kohti mielihyvän etiikkaa. Tässä en välttämättä ensisijaisesti ota moraalista kantaa siihen kumpi on parempi. Kaikki nämä hahmotelmat ovat tietysti erittäin karkeita yrityksiä hahmottaa nyky-ihmisen maailmankuvaa. Mutta ehkä ne antavat jotain käsitteellisiä välineitä hieman kuvata niitä trendejä, jotka luonnehtivat maailmankuvan muutosta 60-luvulta lähtien. Ja erittäin merkittävä dynamiikka massamedioiden sisällöissä on myös sisältöjen luojien ja journalistien poliittiset näkemykset. Mutta Perusteellinen analyysi siitä, mistä kaikesta koostuu nykyinen de facto medioiden muokkaama maailmankuva tietysti vaatisi vähintään oman hyllymetrinsä printattua tekstiä.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin idea on vain tuoda esiin se väite, että judeo-kristillisen maailmankuvan on pitkälti korvannut uusi maailmankuva, joka vaikka monessa suhteessa erilainen on kuitenkin aivan yhtä paljon uskomusperustainen.

Suhteessa uskonnonvapauden perusoikeuteen tämän uuden maailmankuvan itsereflektion kyvyttömyys oman uskomusperustaisuutensa suhteen tarkoittaa myös sitä, että uskonnonvapaudella ei ole välttämättä tulevaisuutta.

Toivon tietysti että olisin kuitenkin väärässä tässä pessimistisessä arviossa.

Jos uskonnonvapauden tulevaisuus on epävarmaa niin entä sananvapaus?

Sen suhteen en ole ihan niin pessimisti vaikka siinäkin pessimismille on aihetta.

Rikos, josta Päivi Räsästä epäillään, liittyy käsityksiin homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan globaalisti kovin eri tavoin. Vuonna 2019 on 72 maata, joissa homoseksuaalisuus on jollain tavalla lainvastaista. Länsimaissa sitten löytyy maita kuten Suomi joissa tilanne on päinvastainen. Täällä homoseksuaaliset voivat solmia avioliiton.

Käsityksiä siis löytyy laidasta laitaan. Yhdessä maassa homoseksuaalisuudesta voi joutua vankilaan ja toisessa maassa homoseksuaalisuuden arvostelusta voi joutua vankilaan.

Mutta miksi olen vähemmän pessimisti sananvapauden suhteen?

Kiitän siitä kirjastolaitosta. Ihmiset ovat Suomessa kovia lukemaan. Suurin osa suomalaisista uskoo vielä rationaalisen argumentin arvoon. Mutta se ei vielä tarkoita sitä, että tätä aina sovellettaisiin. Esimerkiksi tämä homoseksuaalisuus kysymys on jossain määrin tabu. ”Mistä ei voi puhua siitä on vaiettava”.

Mutta homoseksuaalisuuteen voi suhtautua varauksellisesti myös täysin sekulaarista näkökulmasta. Esitutkinta Päivi Räsäsen kirjoituksesta on myös signaali kaikille niille, joilla on varauksia oletetun ”yleisen mielipiteen” suhteen, jossa ilmeisestikin epäilyn ilmaisukin sen suhteen, että homoseksuaalisuus tulisi nähdä yhtä ”normaalina” kuin vaikka heteroseksuaalisuus voi olla suotuisampaa sosiaalisen statuksensa kannalta pitää omana tietonaan.

Sanan vapauden rajoituksissa ja varsinkin oikeuden tuomiot ovat potentiaalisesti tällaisia signaaleja. Niissä ei vain kielletä jokin ilmaisutapa. Niissä käytännössä myös määritellään aihepiirien riskialueet, joissa saa olla kieli keskellä suuta jos ei halua lipsauttaa rikollista lausetta. Näin määritellään tabuja juridisesti. Voi olla, että on olemassa naturalistisia tabuja. Eli aiheita, joita ihminen välttää vaistomaisesti ja ehkä siihen on hyvät syyt. Tosin ne syyt jäävät tietysti välttämättä tiedostamattomiksi.

Päivi Räsäsen esille tuomat näkemykset ja niihin kohdistuvat rikosepäily eivät liity vain sananvapauden ja uskonnonvapauden haastaviin kysymyksiin vaan myös ihmisen seksuaalisuuden tabuaiheisiin.

Seksuaalisuuden tabu aiheet on vaikea ottaa rationaalisen argumentaation kohteeksi. Kysymys palautuu siihen, mikä on oikea suhtautuminen homoseksuaalisuuteen? Ja tämä kysymys on varmaankin ainakin jossain määrin tabu. On helppo nähdä, että jos yrittäisi lähteä tätä kysymystä purkamaan soveltaen arkijärkeä ja ihan loogista päättelyä niin voi nopeasti artikuloida kysymyksiä, jotka ovat varsin tabuja.

Näin ollen olen aika pessimisti. Kuka haluaa pitkällä kepilläkään koskea koko kysymykseen?

Mutta toisaalta kysymys on myös sananvapaudesta ja sen tulevaisuudesta. Jokainen oikeuden ennakkotapaus vie yhteiskuntaa johonkin suuntaan.

Olemme lähteneet rohkeasti jo viimeistään 60-luvulta lähtien kristinuskon turvasatamasta seilaamaan kohti tuntemattomia uusia maailmankuvia ja ihmiskuvia.

Koko länsimaisen kulttuurin aatteellinen ja historiallinen perusta on kuitenkin judeo-kristillisessä maailmankuvassa. Tieteellinen maailmankuva ei ole toistaiseksi antanut juuri mitään todellisia vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ihmiselämän tarkoituksesta. Tieteellinen maailmankuva on tiukasti ottaen varsin neutraali etiikan ja moraalin kysymyksissä.

Joku voi ehkä pitää tätä puristisena näkemyksenä mutta mielestäni on perusteltua sanoa, että pitäisi olla ammatiltaan tiedemies, jotta voisi omaksua sanan aidossa mielessä tieteellisen maailmankuvan. Mutta tieteen tekeminen ei ole maailmankuvan rakentamista. Tieteet ovat koko mahdollisen inhimillisen tiedon ulottuvuuksissa varsin spesialisoituneita. Yhteisiä tekijöitä on vain ehkä jossain metodologisissa periaatteissa. Tieteellinen maailmankuvan voisikin määritellä pikemminkin tiedon metodologiseksi maailmankuvaksi.

Mutta tämä on sivupolku. Väitteeni on se, että tieteellinen maailmankuva ja rationaaliset argumentit eivät edes ole de facto nykyihmisen maailmankuvan tai moraaliarvostelmien perusta. Siinä mielessä yllä mainitut huomiot tieteellisestä maailmankuvasta eivät edes ole kovin merkittäviä uskonnonvapauteen ja sananvapauteen liittyvien kysymysten kannalta.

Mihin silloin siis perustuu länsimaisen nykyihmisen maailmankuva?

Väitän, että sen perusta on epämääräinen kombinaatio judeo-kristillistä perinnettä ja massamedioiden muokkaamaa sekularismia, jossa ihmiskuva muodostuu myös osaksi mielikuvien pohjalta. Niiltä osin kun sekularismi on ristiriidassa judeo-kristillisen perinteen kanssa niin itse kannattaisin sellaista omantunnon ja uskonnonvapautta, jossa jokainen voi itsenäisesti arvioida oman kantansa niissä kysymyksissä.

Ja niitä asioita pohtiessamme kannattaisin ennemminkin rationaalisia argumentteja rikosoikeudellisten prosessien sijaan.

Voi kysyä onko merimatka turvallinen kohti uusia uljaita ihmiskuvia jos judeo-kristillisen perinteen lisäksi hylätään tai ohitetaan myös rationaalisen avoimen keskustelun ideaalit ja korvataan ne rikosoikeudellisilla prosesseilla?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *