Sanan vapauden rajoittamisen tragikoominen absurdi näytelmä ja häppy end hakusessa

Veikkaan, että saamme tulevien kuukausien ja ehkä vuosien aikana nähdä tragikoomisen absurdin näytelmän. Toki se on absurdi jo nyt mutta ehkäpä siitä tulee vieläkin absurdimpi.

Mistä on kysymys tässä kansanedustaja Päivi Räsäseen kohdistuvassa esitutkinnassa? Yhteentörmäyksessä on kaksi juridista näkökulmaa ja jos minulta kysytään niin valtakunnan syyttäjä on mahdottoman yhtälön edessä tehdessään harkintoja sen suhteen, että missä kohtaa menee rikoskynnys kun on kyse epäilyistä rikosnimikkeellä ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” ja toiselta puolella on ilmaisuvapauden ja uskonnon vapauden perusvapaus.

Mutta mahdottoman yhtälön edessä on myös moni tavallinen kansalainen, joka joskus erehtyy ilmaisemaan ”väärän” mielipiteen. Sillä nykylainsäädännön lakiteksti on lavea ja tulkinnan varainen jo lähtien käsitteestä ”kiihottaminen”. Mitä kiihottaminen tässä yhteydessä tarkoittaa? Onko merkitystä puhujan tai kirjoittajan päämäärä hakuisuudella suhteessa kiihottamiseen, ja kiihottaminen mihin jne? jne.?

Voiko valtakunnansyyttäjä enää perääntyä? Päivi Räsänen ”seisoo yhä sanojensa takana”.

Tämän esimerkki casen kautta yritän pohtia, että miksi kyse on niin vaikeasta yhtälöstä.

Päivi Räsäsen Raamatun tulkinnan mukaan ”homoseksuaalisuus on syntiä”. Pitää huomata, että tässä vaiheessa valtakunnan syyttäjä ei tiedota muuta kuin ”on syytä epäillä, että asiassa on syyllistytty kiihottamiseen kansanryhmää vastaan halventamalla homoseksuaaleja heidän ihmisarvoaan loukkaavalla tavalla.” Tiedotteessa on myös lisäinformaatio: ”Asiasta ei tiedoteta tässä vaiheessa enempää.”

Tosiaankin mielenkiinnolla pitää odotella, lisäinformaatiota sillä herää seuraavia kysymyksiä:

Yksi kysymys on se, että jos syyte nostetaan niin mikä osa spesifisti tässä tutkinnan kohteena olevassa pamfletissa on ”rikollista”?

Jos syyte nostetaan ja annetaan vielä tuomiokin niin tulkitaanko rikolliseksi jotkin tietyt lauseet vai pamfletti kokonaisuudessaan?

Onko rikollinen lause esimerkiksi lause, jossa todetaan, että ”homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö.”

Tämä jää nähtäväksi. Mutta se mihin itse haluan ensijaisesti ottaa kantaa on kysymys: jos uskonnon ja ilmaisun vapautta halutaan rajoittaa sillä, että jokin ilmaisu koetaan loukkaavana, ”halventavana” tai solvaavana niin millä perusteilla se tehdään? Kaikkea Suomessa julkisuuteen tulevaa loukkaavaksi, ”halventavaksi” tai solvaavaksi koettua tai tulkittua puhetta tai tekstiä ei voida ottaa rikosoikeudellisen prosessien käsiteltäväksi. Siihen ei yksinkertaisesti resurssit riittäisi. Lakipykälä liittyen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan toki tuo yhden kriteerin käsitteellä kansanryhmä. Mutta tuskin mikä tahansa kansan ryhmä nauttii samanlaista suojaa. Valkoinen heteromies tuskin voi tehdä oikeusprosessiin johtavaa rikosilmoitusta vaikka kokisi, että hänen ”kansanryhmää” joku halventaa. Kysymys on ”positiivisesta syrjinnästä” lainsäädännössä joka on koettu perusteltuna jos solvauksen kohteena on haavoittuva vähemmistö. Miten ”positiivinen syrjintä” ja yhdenvertaisuus lain edessä sovitetaan yhteen on varmaankin yhtälö, jota pitää arvioida aina uudelleen kun kansanryhmien koostumukset elävät ja muuttuvat ja ehkäpä syyttäjät ja oikeusistuimet joutuvat myös ottamaan nämä jännitteet huomioon.

Mutta tämäkään ei oikeastaan ole se ydin ongelma. Mielestäni ydin ongelma on se millä valtadynamiikalla katsomukselliset kysymykset tulisivat olla ja voivat olla sananvapauden rajoittamisen piirissä.

Kun Räsäsen pamfletissa esiintyy lause ”homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” niin kokonaisuudessaan siinä lukee seuraavasti: ”.. tieteellinen todistusaineisto osoittaa vastaansanomattomasti, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö.”

Minun kysymykseni on se, että jos tämä tieteellinen todistusaineisto on epäpätevä tai siihen liittyvä käsitteistö huonosti valittu, niin olisiko länsimaisessa demokratiassa sellainen askeljärjestys myös yksi vaihtoehto, että tuodaan ensin esille argumentit, että miksi se on epäpätevä ja vasta sen jälkeen kun on esitetty vasta argumentit niin voisi harkita rikosilmoitusta, esitutkintaa tai jopa rikostuomiota, jolla rangaistaan huonojen tieteellisten päätelmien esittäjää?

Minun mielestäni se olisi parempi vaihtoehto. Jos on eri mieltä jostain kirjoituksesta niin voisi ensin argumentoida, että miksi on eri mieltä. Tässä olisi ollut 15 vuotta aikaa siihen.

Mutta ongelma on ehkä se, että tämä esimerkkiaineisto on tunteita herättävää ja jossain mielessä myös ehkä tabu. Kysymys tieteellisestä pätevyydestä tai pätemättömyydestä ei kuitenkaan ole se varsinainen pointti jota haluan korostaa. Täytyy tunnustaa, että tämä esimerkki aihe tieteellisestä tutkimuksesta on alue, joka ei herätä minussa suurta intoa sen opiskeluun. (itse substanssi kysymyksessä voin vain siteerata tätä hahmoa)

Sen sijaan se olennaisin pointti jota halun tuoda esille on kysymys sananvapaudesta ja uskonnon vapaudesta ja tässä esimerkki casessa ( jonka absurdin tragikoomisen näytelmän seuraavaa kohtausta odotan vesi kielellä ) nämä kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Minulla on sellainen maallikon kukaties valistunut tai valistumaton arvio, että ne seksologit, psykologit tai mitä tiedemiehiä ja naisia he ovatkaan, jotka tekevät tutkimuksia joissa esiintyy käsite ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriö” eivät ehkä löydä yhteisymmärrystä tästä homoseksuaalisuus kysymyksestä vaikka sitä tutkisi yhtä suuri armeija tutkijoita kuin ilmastomuutosta konsanaan seuraavat sata vuotta.

Niinpä tämä koko kysymys palautuu väkisinkin niiden uskomusten tasolle, jotka muodostavat ihmiskuvan ja ihmiskäsityksen. Eli kysymys palautuu uskomus ja vakaumus kysymykseksi. Tässä casessa voi ehkä yksinkertaistaen sanoa, että kyse on kahden maailman kuvan kädenväännöstä, jossa toisella puolella on kristillinen ja toisella puolella sekulaari ihmiskuva ( tämäkin on tietysti vain yksi aspekti koko problematiikasta). Mutta se mikä tässä on vaakalaudalla on uskonnon ja sananvapaus. Nämä kaksi maailmankuvaa ja ihmiskuvaa tässä ja monissa muissa kysymyksissä redusoituvat kuitenkin uskomuskysymyksiin. Ainakin se on minun havaintoni. Kyse on kahdesta erilaisesta intuitiosta sen suhteen minkälainen ja mikä ihminen on. Näen huolestuttavana sen trendin, että tämä sekulaarin näkökulman omaavat kuvittelevat, että heidän näkökulmansa olisi jotenkin objektiivisempi ja että se oikeuttaisi uskonnonvapauden ja sananvapauden rajoittamisen oikeuslaitoksen voimavaroin. Siitä tässä casessa on kysymys: mielipiteiden tyranniasta ja kansalaisten ”uudelleen koulutus” projektista virallisen uuden ”valtionuskonnon” omaksumiseksi pakkokeinoin.

Vai dramatisoinko hieman liikaa? Mutta siltä se voi vaikuttaa niiden näkökulmasta, jotka kokevat, että heidän perusoikeuksia: sananvapautta ja uskonnon vapautta näin poljetaan valjastamalla poliisitutkimuksia mielipiteiden ja oman vakaumuksen ilmaisuista.

Minun ehdotukseni olisi se, että jos joku henkiö a esittää henkilö b:n mielestä loukkaavan, huonon tai väärän mielipiteen niin henkilö a voisi esittää vasta-argumentin. Voisi perustella miksi mielipide on väärä, huono tai puutteellinen. Ja jos toinen ei usko niin olkoon se hänen murheensa. Jos henkilö a tai b on oikeassa ja totuus on hänen puolellaan, niin totuus loppupeleissä voittaa kuitenkin. Vanhat jäärät kuolevat pois jossain vaiheessa. Mutta jos olet itse väärässä ja valjastat valtionkoneistot tunkemaan viranomaisvoimin omaa mielipidettäsi toisten kurkusta alas niin voi kysyä sitäkin, että eikö siinä tehdä kaksinkertainen virhearvio.

Tietysti ongelma on siinä, että jotkut eivät ehkä luota siihen, että totuus voittaa loppupeleissä ilman voimakeinoja. Siinäpä se. Se taitaa olla ongelman ydin.

Ja voiko totuus voittaa jos yhteiskunta ei perustu vapaan keskustelun
mahdollisuuteen, vapaaseen mielipiteen ilmaisuun, jossa jokainen voi vapaasti tuoda esille erheellisiäkin mielipiteitä ilman, että joutuu pelkäämään, että tulee poliisi ja antaa sakot?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *