Salaliittoteorioiden epistemologiaa

Salaliittoteoriat ovat kaikkialla. Nykyään jopa dosentit voivat vihjailla, että vaikkapa (esimerkiksi) kansainvälisen finanssieliitin tarkoitusperät voivat herättää kysymyksiä, joissa hahmottuu ”salaliittoteorian” piirteitä. Missä menee raja salaliittoteorian ja tervejärkisen hypoteesiarvauksen välillä?
Rajallinen informaatio provosoi mielikuvistusta.


Toisaalta koko inhimillisen sivistyksen historia perustuu ihmisen kykyyn luoda hypoteesejä siitä mikä tuottaa havainnon todellisuuden. Klassinen esimerkki on taivaankappaleiden liikkeet. Paljaalla silmällä näyttäisi siltä, että aurinko kiertää maata. Tarvitaan enemmän kuin vain suora havainto, jotta saamme paremman kuvan todellisuudesta. Tarvitaan hypoteesi ja teoria ja muuta kättäpidempää.

Seuraavassa muutamia huomioita ja ajatuksia tämän artikkelin aiheeseen liittyen: https://www.uskontojenuhrientuki.fi/salaliittoteoriat/

Miksi salaliittoteorioista on tullut niin suosittuja?

Onko kyse vain siitä, että internet on avannut portit informaation vapaalle liikkumiselle ja niinpä tämän vapauden yksi sivujuonne on se, että monenlaista ”informaatiota” alkaa syntyä ja levitä. Se lienee yksi tekijä.

Entä sitten luottamus perinteiseen mediaan? Tai ”viralliseen totuuteen” , jota käsitettä tuossa artikkelissakin sivutaan?

Yksi tekijä saattaakin olla se, että luottamus tähän ”viralliseen totuuteen” on rapautumassa. Mutta toisaalta ehkä koko käsite ”virallinen totuus” kertookin jo kaiken mitä tarvitsee tietää. Estemologinen kysymys voisi olla: onko aito totuus koskaan ”virallinen”?

Väittäisin, että yksi tekijä luottamuksen rapautumisessa saattaa olla tieteen ja journalismin politisoitumisessa. Viime vuosikymmeninä tieteen instituutioissa on tapahtunut merkittävä siirtymä tilanteeseen, jossa esimerkiksi sananvapaus yliopisto campuksilla on joutunut ahtaalle (ainakin Yhdysvalloissa). Tieteen instituutiossa on syntynyt teorioita, joiden tieteellinen verifioitavuus tai pätevyys on jotain joka vähintäänkin tulisi voida avoimesti väitellä mutta toisinaan tämä tieteen peruslähtökohta on joutunut sivurooliin kun poliittiset preferenssit ovat alkaneet sanella sitä, mikä on oikea ja ”sallittu” tutkimuskysymys tai -vastaus. Moni kokee, että sekä tiede, että journalismi sisältää paljon väitteitä, jotka eivät välttämättä perustu faktoihin vaan enemmänkin poliittisiin tulkintoihin. Mihin voi enää uskoa?

Journalismissa tämä politisoituminen ja ”virallisen totuuden” agendavetoisuus on vieläkin jyrkemmin kärjistynyt. Toisaalta journalismin businesslogiikan peruslähtökohta on muuttunut mahdollisimman laajasta yleisöstä fragmentaarisempaan kohdennukseen, jossa ruokitaan ja pönkitetään tietyn segmentin ennakkokuvia maailmasta. Journalismin sisältöä puskee myös analytiikka. Mitkä jutut ja juttujen muotoilutyylit keräävät eniten lukijoita? Mitä fantastisempi otsikko, sitä enemmän lukijoita. Mutta analytiikka ei kerro sitä mitä lukijat journalismin sisällöstä sitten loppujen lopuksi ajattelevat.

Luottamus tieteen ja journalismin objektiivisuuteen on mitä ilmeisimmin 2000-luvulla hieman rapautunut ja se luo markkinarakoa salaliittoteorioille. Ja tästä voisi sanoa ovat myös merkittävästi vastuussa itse journalismin tekijät ja tieteen instituutiot.

Toisin kuin tuossa artikkelissa ensin esitetään salaliittoteoriat eivät yleensä ole kovinkaan yksinkertaisia. Väittäisin, että niiden vetovoima perustuu päinvastoin siihen, että ns. valtavirtamedian selitykset tuntuvat yksinkertaisilta ja pinnallisilta mutta salaliittoteorioiden tarjoamat narratiivit tarjoavat monimutkaisemman kuvan siitä mitä saattaisi olla uutisvirran pinnan tuolla puolen. Väittäisin, että salaliittoteorioiden suosio on myös suoraan verrannollinen tutkivan journalismin alasajoon. Ihmiset haluavat syvempiä luotauksia siihen mitä uutisten pintaotsikoiden takana on.

Aika ironisesti artikkelissa mainitut neuvot ja ohjeet siitä miten salaliitoteorioihin uppoutuneita tulisi auttaa soveltuu täsmälleen myös siihen miten niitä, jotka järkkymättä uskovat valtavirtamedian pönkittämään narratiiviin maailmasta voisi ”auttaa”:

”Vetoa järkeen: salaliittojen kuten kaiken muunkin täytyy kestää lähempi tarkastelu ja kannattaa tutustua myös kriitikoiden näkemyksiin. Vaihtokaupan tekeminen on yksi mahdollisuus: pyydä häntä tarjoamaan sinulle paras teksti salaliittoteorioista ja sinä tarjoat hänelle tekstin, joka on mielestäsi parasta kritiikkiä.”

Tämän saman tyylisen neuvon voisi soveltaa muihin tulkintakonstruktioihin:

Vetoa järkeen: valtavirtamedian kuten kaiken muunkin täytyy kestää lähempi tarkastelu ja kannattaa tutustua myös kriitikoiden näkemyksiin. Vaihtokaupan tekeminen on yksi mahdollisuus: pyydä häntä tarjoamaan sinulle paras teksti valtavirtamedian tuottamasta jonkin uutisilmiön representaatiosta ja sinä tarjoat hänelle tekstin, joka on mielestäsi parasta kritiikkiä.

Mihin ihminen sitten tarvitsee salaliittoteorioita?

Jostain syystä pelkkä välitön havainto ei riitä.

Sen sijaan, että väheksyisimme salaliittoteorioita meidän tulisi nähdä että ne ovat jotain, joka ilmentää myös tietoisuutemme perustoimintaa.

Heti kun aivoissa evoluution (tai luojan lahjoituksen) tuloksena alkoi esiintyä ilmiö, jota päättelyksi kutsutaan, syntyi vaistomainen impulssi luoda teorioita siitä, mitä tapahtuu näkökentän ulkopuolella. Kun arvelemme, että voisi olla jotain mitä emme voi suoraan havaita, syntyy kognitiossa perusimpulssi pyrkiä keksimään selitystä sen pohjalta mitä voidaan havaita. Tiede on myös analogisesti eräänlainen ”salaliitto”-teoria. Luonto ja fysiikka operoi tavalla jolle haluamme selityksen, jota suora havainto ei välittömästä anna. Haluamme paljastaa taustalla toimivat voimat ja lainalaisuudet. Kyse on tietysti silloin ”epäpersoonallisesta” ”salaliitosta”. Siinä elämäämme auttamaan tai vaikeuttamaan ovat liittoutuneet luonnon ja fysiikan voimat ja lainalaisuudet, jotka haluamme ymmärtää.

Luonnontieteen historia on demonstroinut yhä uudelleen ja uudelleen, että välitön havainto voi pettää. Ja kuitenkin taustalla on vakaasti toimivat luonnonlait. Mutta entä sitten kun kyse on ihmisen toiminnasta?

Ihmisen toiminnassa ja vuorovaikutuksessa, salaliittoja on joka puolella. Kaikki fiktiivinen draama on täynnä tätä, tilanteissa jossa joku ei tiedä mitä joku toinen yhdessä kolmannen kanssa juonii joko pään menoksi tai sitten syntymäpäiväyllätykseksi. Salaliiton ei tarvitse siis olla aina negatiivinen asia. On myös ”salaliittoja”, joissa halutaan tehdä toteuttaa jokin ilahduttava juttu. Tarvitaankin enemmän iloa herättäviä salaliittoja!

Onko läpinäkyvyyden puute myös eräänlainen salaliiton esiaste? On mahdotonta tietää mitä maailmassa tapahtuu ihan täsmälleen, jos ei ole itse siellä paikalla. Ja on mahdotonta olla joka paikassa paikalla. Ja vaikka olisikin siellä paikalla niin selän takana voi tapahtua jotain joka olisi selittänyt sitä mitä seuraavaksi näkee edessään. Koska olemme äärimmäisen minimaalisen perspektiivin vankeja, tarvitaan monikerroksisia selitysyksinkertaistuksia, jotta maailmasta saa tolkkua. Massakommunikaatiovälineet luovat kärjistyneen hybriksen siitä, että koska olemme lukeneet muutaman otsikon lehdestä niin olemme asiantuntijoita arvioimaan miten maailmaa pitäisi manageerata tai mikä diagnoosi olisi paras kenellekin julkisuuden hahmolle. Tämä maailmantulkinnan asiantuntijuuden hybris luo mahdollisuuden massiiviselle valeuutisbisnekselle sekä myös salaliittoteoriabisnekselle.

Artikkelissa sanotaan: ”Salaliittoteorioiden resepti on yksinkertainen: ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita tietämään salaisuuksia. Salaisesta tiedosta osaksi päässyt voidaan helposti rokottaa kritiikkiä vastaan: Salaliittoteorioiden sanoman julistajien mukaan salaliittolaiset eivät halua sinun tietävän tätä. Siksi tätä tietoa kyseenalaistetaan ja sen levittämistä estetään. Salaliittoteorioihin uskova saa tuntea kuuluvansa johonkin merkittävään ryhmään ja saa roolin historiallisesti merkittävissä tapahtumissa vähintään siinä mielessä, että on tiennyt asiasta ennen muita, ja kenties levittänyt sanomaa ensimmäisten joukossa. ”

Oikeastaan uutismedian journalismi toimii paljolti samalla logiikalla: Journalismi luo eräänlaisen vihkimysriitin jokapäiväisen kokemuksen: journalisti on hahmo joka paljastaa ja kertoo maailman tapahtumista jotain jota muuten et tietäisi. Hän tekee sitä myös ammatillisesti joten pitäisi voida luottaa siihen ainakin enemmän kuin vain vaikkapa jonkun julkisuuden henkilön sosiaalisen median päivityksiin. Hän on myös herooinen hahmo, joka toimii demokratian vartijana. Hän on vallan vahtikoira. Hän kertoo sen mitä vallanpitäjät eivät halua sinun tietävän. Hän on siellä etulinjassa. Ja parhaimmillaan journalisti todellakin on juuri se sankari, joka tekee näin. Toisinaan journalisti sitten ajan ja resurssien puutteen vuoksi vain googlaa ja kopioi mitä muut journalistit ovat jo väittäneet. Ja joskus hän on se, joka luo narratiivin, joka asemoi mielikuvan herooisesta vallan vahtikoiravalppaudesta. Se on helppo tehdä koska ihminen on äärimmäisen perspektiivinen olento. Faktat ovat usein hauraita konstruktioita jo ennen kuin ne pitäisi kommunikoida toisille.

Maailman journalismin historian ehkä suurin journalismin pönkittämä salaliittoteoria oli erääseen presidenttiin liitetty ”venäjävehkeily teoria”. Tarvittiin selitys. Miten oli mahdollista että tämä kaikki poliittisen historian konventiot rikkova hahmo valittiin? Ja koska ”mysteeri” oli niin massiivinen, kelpasi selitykseksi mikä tahansa fiktio. Ja näin journalisteista tuli se joka vihki suuren yleisön salaisuuksien paljastusten suureen narratiiviin. Yleisö sai kokea olevansa eturivin katsojia suuressa draamassa, jossa päivä päivältä paljastuu suuri salaliitto, joka jostain syystä merkittävä osa maan kansalaisista ei kyennyt näkemään. Ongelma sitten oli siinä, että vaikka resursseista säästämättä useampikin vuosi todisteita etsittiin, niin niitä ei kuitenkaan löytynyt. Salaliitto ei tietenkään sellaiseen kuole. Mutta valtavirtamedia on kuitenkin vielä siinä tolkullisessa tilassa että sen jälkeen keskitytään enemmän muihin asioihin.

Sitten toisaalta moni uskoo, että on ihan oikeita salaliittoteorioita. Miksi ei olisi? Jos kaksi ihmistä sopii keskenään tekevänsä jotain ilman että kertoo kenellekään muulle, niin miksei niin voisi tehdä kolme tai kolmesataa ihmistä? Mitä enemmän porukkaa on sitä suurempi riski että joku repeää leveilemään harrastuksistaan mutta periaatteessa salaliitto on minimissään varsin simppeli operaatio. Tarvitaan vain suunnitelma, vähintään kaksi toimijaa ja sopimus, että tästä ei hiiskuta muille.

Ja sitten on niitä ”salaliittoja”, jotka ovat ”salaisia” siksi, että kukaan ei älynnyt kysyä. Kukaan ei nähnyt vaivaa hiukan tonkia asiaa. Tai sitten jos näki sen vaivan niin ei osannut myydä tarinaansa. Siitä tuli ”salaliittoteoria” koska oli olemassa kilpaileva teoria, jonka kanssa se oli ristiriidassa ja kilpaileva teoria oli jo asemoitunut assosioitumaan moneen kehuja herättävään imagotekijäkomponenttiin.

Tästä sepustuksesta aukeaa vain yksi näkymä: Kaikki tämä puhe salaliitoista on sinänsä aika turhaa. Joko on olemassa todisteita tai ei. Jos ei ole todisteita jokin väite voi siltikin olla toki totta mutta voi olla että ei. Olisiko selkeämpää silloin puhua epävarmasta hypoteesistä tai arvauksesta. Jos sillä on selitysvoimaa enemmän kuin muilla selityksillä niin ehkä sitä ei kannata heti hylätä mutta ei kai siitä kannata myöskään rakentaa lämmintä sammiota, jonne voi uppoutua teeskennellen, että kulman takaa jo kohta loikkii syliin kasa todisteita.

Olisiko paras lääke salaliittoteorioita vastaan sen tunnustaminen että ei tiedä. ”Ignorance is bliss”. Mutta miten voi olla ”tietämätön” tilanteessa jossa informaatiota ja kaikenlaisia väitteitä pursuilee joka tuutista?
Elämme informaatiotulvan kulttuurissa ja paradoksaalisesti kuitenkin taitaa olla niin, että suurin osa informaatiosta on tavalla tai toisella värittynyttä. Voiko mihinkään uskoa?
Yksi vaihtoehto on harjoittaa sitä aivolihasta, jonka vastuulla on nähdä kaikki väitteet ”hypoteeseinä”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *